Pois tekoälysumusta

Jos tekoäly on viime aikoina noussut keskusteluun kollegoiden, hallituksen tai asiakkaiden kanssa, on moni saattanut törmätä outoon tunteeseen. Aihe nousee esiin kaikkialla. On uutisia, webinaareja, työpajoja, demoja, työkaluja, malleja ja agentteja. Silti jonkin ajan jälkeen jää kysymys: mitä meidän pitäisi tämän kaiken pohjalta oikein tehdä?

Tätä tunnetta kutsun tekoälysumuksi.

Sumu näyttää vähän erilaiselta eri paikoissa. Jossain organisaatiossa se näkyy siten, että kalenteri on täynnä tekoälyyn liittyviä palavereita, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa, mihin niillä tähdätään. Toisaalla taas on tehty pari pilottia, joista yksi onnistui ihan hyvin, toinen jäi puolitiehen, mutta kummastakaan ei ole oikein selvää, mitä niistä pitäisi seurata. Joskus sumu on hiljaisempaa: ymmärretään, että jotain pitäisi tehdä, mutta aloittaminen tuntuu niin isolta kysymykseltä, että on helpompaa tarttua johonkin muuhun ja palata asiaan myöhemmin.

Tekoälysumu ei ole tietämättömyyttä

Sumu ei ole tietämättömyyttä. Päinvastoin; yleensä siinä on aika paljonkin tietoa. On luettu artikkelit, kuunneltu podcastit, käyty tapahtumissa. On tutustuttu Gartnerin käyriin ja kuultu kaikki ennusteet siitä, kuinka monta prosenttia työstä automatisoituu. Ja kuitenkin, tai ehkä juuri siksi, kokonaiskuva tuntuu liukenevan käsistä. Mitä enemmän asioita on pöydällä, sitä vaikeampi on sanoa mihin pitäisi tarttua ensin.

Olen huomannut, että sumu ei lopulta ole tiedollinen ongelma. Se on enemmänkin suuntaongelma. Vaihtoehtoja on liikaa, kiire painaa päälle, ja jokainen suunta näyttää melkein yhtä järkevältä. Niinpä päädytään tekemään vähän kaikkea ja samalla oikeastaan ei mitään. Aloitetaan pilotti, kokeillaan toinen, järjestetään taas uusi työpaja. Liike on jatkuvaa, mutta etenemistä on vaikea osoittaa.

Sumun vaarallisin piirre on se, että se saa liikkumaan ilman suuntaa. Sitä on yllättävän vaikea huomata itse, koska oma kalenteri täyttyy joka tapauksessa.

Mistä tekoälysumu syntyy?

Mistä tekoälysumu sitten oikeasti syntyy? Yleensä kolmesta asiasta. Ensinnäkin siitä, että tekoälyä lähestytään usein teknologian näkökulmasta sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin oman työn kautta. Toiseksi siitä, ettei ole päätetty, kenen arkea pitäisi muuttaa ja miten. Kolmanneksi siitä, ettei ole pysähdytty tarkastelemaan, mitä omassa organisaatiossa jo on. Mitä osataan, mitä ei, missä on jo valmiutta ja missä sitä ei vielä ole.

Sumusta ei pääse ulos lukemalla lisää tai osallistumalla vielä yhteen webinaariin. Sumusta pääsee ulos pysähtymällä. Kuulostaa hieman ristiriitaiselta kaiken aiheen ympärillä käytävän kiireen keskellä, mutta käytännössä se on yleensä ainoa tapa löytää selkeyttä.

Tekoälysumussa tarvitaan selkeämpi suunta

Pysähtyminen tarkoittaa muutamaa aika yksinkertaista kysymystä. Missä me oikeasti olemme nyt? Mihin haluamme mennä? Mitkä ovat ne 2–3 asiaa, joilla on meille eniten merkitystä? Ei yleisesti, vaan juuri meidän työmme näkökulmasta. Mitä on jo olemassa, mitä puuttuu, ja mistä on järkevää aloittaa?

Nämä eivät ole kysymyksiä, joihin saa vastauksen kielimallilta. Niihin saa vastauksen vain keskustelemalla ihmisten kanssa, jotka tuntevat oman organisaationsa arjen. Tämä on se kohta, jossa moni hanke joko alkaa toden teolla, tai sitten jää sumuun.

Sumussa tehdään liikettä. Selkeydessä tehdään suuntaa. Ja se on yleensä se ero, joka erottaa hankkeet, jotka pyörivät vuodesta toiseen niistä, jotka oikeasti muuttavat työn arkea paremmaksi.